Tänään

12.3.2016
Tänään en tee mitään.
En huolehdi.
En stressaa.
En murehdi. 
En ajattele.
Aion vaan juurtua sohvaan kiinni koira kainalossa ja katsoa Netflixiä. 


Takana on aivan järkyttävä pariviikkoinen täynnä huolenaiheita ja salakavalasti alkavaa burnouttia, ja olenkin superonnellinen tuon kaiken ollessa vihdoin ohi. Jos nyt siitä lähdetään, niin Nemo on taas ollut kipeänä päivätolkulla. Torstaisella eläinlääkärireissulla todettiin jälleen kerran suolistotulehdus, aika raju sellainen vieläpä. Toisaalta sentään verikokein ja haiman pikatestein saatiin poissuljettua monet ikävämmät sairaudet, sekä nesteytyksen ja pahoinvointilääkkeen avulla poika oli paljon iloisempi olon parannuttua. Seuraavana yönä tuli tosin otettua reippaasti takapakkia ravatessa ulkona parin tunnin välein ja täältä aina suoraan pesemään koiran takamus. Se yö menikin molempien osalta valvoessa. Nemo ei pystynyt asettumaan nukkumaan kun mahassa tuntui ikävältä, ja minä taas en pystynyt siksi kun toisella oli niin kurja olo. Siispä ulkoilukeikkojen välillä lähinnä istuin silittämässä pientä potilasta aamuun asti, jolloin pirautin uudelleen lekuriin. Tällä kertaa saatiinkin suosiolla antibioottikuuri sekä veteen sekoitettavia jauheita nestetasapainon tueksi, ja torstaina määrättyjen mahansuojalääkkeen ja Inupektin lisänä nämä ovat auttaneet ihan hurjasti. Tänä aamuna Nemo on ollut jo oma iloinen sekä ihana itsensä ja toivon todella, että näin tulee olemaankin. On jotain niin sydäntä särkevää katsella kun toisella on paha olla, eikä itse voi tehdä asialle juuri mitään. Toivoa vaan että lääkkeet auttaa, ja maata raasun vieressä tätä hellien.


Toisekseen - en ole nukkunut viime yötä lukuunottamatta melkein kahteen viikkoon yksiä ainoitakaan kunnon yöunia. Ensimmäiset kolme yötä meni stressatessa kouluhommien parissa, ja "nukkuminen" oli lähinnä hampaiden narskuttelua sileiksi ja katetuottolaskelmien väsäämistä unissaankin. Tai siinä jossakin unen ja valveen rajamailla. Seuraavana kahtena aamuna jouduin herätyksen kohteeksi vanhempieni ja poikaystäväni toimesta 5-6 aikaan. Maanantaina taas heräsin aikaisin koulun takia, ja seuraavat kolme aamua Nemo herätti seurakseen voidessaan kehnosti. Perjantaiyö tosissaan menikin sitten kokonaan valveilla ollessa. Päikkäreillekään ei ole ollut missään välissä aikaa, ja sen ainoan kerran kun meinasin pienen hetken nykäistä unta palloon, niin lehtimyyjät pirautteli lakkaamatta. Toki sitä olisi voinut laittaa kapulan äänettömälle ja kääntää kylkeä, mutta olemassa oli se hävyttömän pieni prosentuaalinen osuus, että oudon numeron takana olisi voinut ollakin vaikka työhaastattelukutsu. Mutta pah, eipä tietenkään. Loppujen lopuksi en enää edes viitsinyt yrittää torkkua, kun koko universumilla tuntui olevan jotakin sitä vastaan.

Pakko muuten todeta, että on suhteellisen hirvittävää miten fyysiseksi univaje voikaan mennä. Arkipäiväisissäkin asioissa on jo tarpeeksi haastetta, eikä enemmän ajatustyötä vaativista tehtävistä meinaa tulla mitään - nimimerkillä torstainen henkilöverotuksen tentti meni suhteellisen penkin alle semisti väsyneen olotilan takia, ja koko aamu kun vielä oli tullut vietettyä eläinlääkärissä nyyhkyttäessä. Ja itse tentti kului lähinnä murehtiessa, että onhan murulla naapurissa hoidossa kaikki hyvin. Tämän lisäksi raajojen liikerata tuntuu olevan tavallista enemmän hukassa, ja parhaimmillaan perjantaina puheen tuottamisesta ei meinannut tulla enää yhtään mitään. :-D Alkoi jo itseäkin epätoivoisesti naurattaa, kun sai nähdä jäätävän paljon töitä yhden ainoan järjellisen lauseen tuottamiseen. Oli siis semisti awkwardia hakea niitä Nemon antibiootteja ja takellella joka kolmannen sanan kohdalla. Viime yö sain vihdoin nukkua taju totaalisen kankaalla, ja ai voi jösses miten höpöä se tekikään. Niinkuin tekisi varmasti päiväunetkin, jotka taidan ottaa vielä tänään vaikka väkisin.


Edellisiin kun vielä lisätään ultimatestressaantuneisuuteni koulua kohtaan, niin katastrofin ainekset ovat valmiina. On ollut niin paljon luettavaa ja harjoiteltavaa tenttejä varten sekä kurssin arvosanaan huomattavasti vaikuttavien pohdiskelmien väsäämistä, ja näiden jälkeen olisi vielä kotihommia, koirasta huolehtimista, epätoivoista kesätöiden hakemista ja sitä rataa, niin sellaista täysin omaa aikaa ole jäänyt juuri yhtään. Minä paraskin sanomaan kun aina motkotan hallituksemme leikkausvisioista, ja itse teen sitten perässä samalla tavalla - leikkaan siitä, mikä oikeasti on tärkeintä. Tässä tapauksessa ajan karsiminen niistä asioista, jotka tuottavat iloa elämään ja auttavat rentoutumaan - kuten blogini. On tosissaan harvinaisen hanurista, kun tämä on se ensimmäinen asia josta pitää luopua ajan ollessa rajallista. (Tätä kun siis ei ole pakko tehdä, toisin kuin tiskivuoren kanssa painimista tai koulujuttuja.) Tai jos tälle onkin pienen hetken varastanut, niin morkkis on ollut kamala siitä "ajan hukkaan valumisesta". Joopa joo minä, tai lähinnä alitajuntani. Jatkossa pimahduksen ennaltaehkäisemiseksi taidan varata joka viikko ainakin pari tuntia ihan vaan tälle ainoalle harrastukselleni, ja pakotan aivoni olemaan tuntematta mielipahaa tästä.


Mutta kuten sanottua, onneksi tuo kaikki on ohi - niin tentit, sairastelut, kuin muutkin hoput - , ja nyt minulla on koko viikonloppu aikaa levätä ja nauttia elämästä. Ja olla onnellinen, sitäkään kun en ole liiemmin ehtinyt harrastaa. Olla onnellinen erityisesti siitä, että pieni rakkauteni voi nyt paremmin.

5 kommenttia

  1. Apua, kuulostaa kyllä rankalta... Onneks sulla menee nyt paremmin ja saat rentoutua viikonlopun ajan. On aina tosi kurjaa kattoo sivusta, kun rakkaalla lemmikillä on huono olo tai kipeetä jossain. Eikä sille sit voi tehä mitään, kun vaan toivoa että joku lääke auttais. Mut hei, tsemppiä sulle ja Nemolle nyt! Ja nää kuvat on kyllä ihania! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsempeistä ja kuvakehuista! Se on totta tosiaan ihan kamalaa katsoa vierestä, kun oma pieni ystävä ei voi hyvin :-( Onneksi Nemon vointi on jo nyt paljon parempi, ja toivotaan että lekurin määräämällä spessuruokadieetillä saataisiin pojan maha pysymäänkin kunnossa.

      Poista
  2. Onneksi nyt on jo pienellä parempi olo. meillä myös oltiin torstaina klinikalla .Himmulle tuli suuhun vaivaa ja niinpä sieltä jouduttiin hammas poistamaan ja jouduttiin poraamaan leukaluutakin ennenkuin saatiin hammas pois ja vielä lisäksi oli kahden hampaan juuressa paise. Kipu pienmellä oli kova, seuraavana yönä kuuntlein kun Himmu hiljaa itki, särki niin siellä suussa. Sai antibiootit ja kipulääkityksen ja nyt alkaa mennä parmmin jo, saa jo syötyäkkin sentään.

    Mitä rotua koirasi on? kuvissa kovin muistuttaa klainbitziä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voiei miten itkuttaa lukeakin tuollaisia kokemuksia :-( Onneksi koira sai kuitenkin ilmeisesti hyvää hoitoa, ja tämän ansiosta on jo paranemaan päin :) Tsemppiä ja voimia vielä teille!

      Nemo on rodultaan pomeranian, eli samaa saksanpystykorvaa kuin kleinspitzitkin. Oma pojuni tosin kasvoi vielä sen verran isoksi, että on kleinin mitoissa..:D

      Poista
  3. Oi kuinka kauhean stressintäyteistä, toivottavasti saat otettua rennommin ja nukuttua paremmin! :) Bloggaajana ymmärrän myös täysin kuinka bloggauksesta, omasta harrastuksesta, luopuminen ärsyttää kovasti mutta pakkohan sitä on jostain karsia jos on paljon tekemistä ja oma terveys vaakalaudalla. Blogisi on yhtä kivan raikas ulkoasuisesti ja asiallinen tekstiltään kuin viimeksikin täällä käydessäni! :3

    VastaaPoista

Sisällön tarjoaa Blogger.