Mitä mulle kuuluu?

12.11.2016

Paljon on muuttunut sitten viimekuisen syyslomaviikon, jolloin olin rentoutuneempi kuin koskaan. Olo oli niin levännyt ja stressitön, että elämästä pystyi ihan aikuisten oikeasti nauttimaan. Nyt kaikki on tässä parin viikon aikana kääntynyt tyystin päälaelleen, ja duunia on painettu joka päivä aamuvarhaisesta yöpuulle saakka yhtä soittoa. Toisaalta koko viime viikko oli yhtä kidutusta, mutta toisaalta taas se nyt palkittiin - oman olemuksen korkuinen koulutyöpino on huitaistu ehkä polvenkorkuiseksi, ja nyt pystyy hyvällä omallatunnolla hengähtämään kunnolla. Vain istumaan alas juomaan kanelilla maustettua kahvia ja tuntemaan hyvää oloa ilman syyllisyyden tunnetta vieressä nököttävästä jäätävän pituisesta tehtävälistasta. Valtaosa niistä kohdista on yliviivattu, ja loput saavat luvan odottaa vähän aikaa.


Viime aikoina tietokoneella oleminen on rajoittunut täysin lakitekstiä sisältävien oppimispäiväkirjojen sun muiden raporttien ja ruotsinkielisten asiakirjojen tekoon, joten on erittäin virkistävää välillä jaaritella juuri sitä mitä huvittaa. Ja tässä ohessa keskittyä siihen oikeasti tärkeään, joka otsikossakin käy ilmi: Miten minä voin? Tällä hetkellä itseasiassa paremmin kuin hyvin. Rehellisesti sanoen opinnot eivät jaksa kiinnostaa enää pätkän vertaa niistä totaalisen yliannostuksen saatua, joten se suurin stressitekijä on nollattu. Vähän toki melko epämiellyttävällä tavalla olemassaolostaan ilmoitteleva viisuri rassaa, mutta tälle asialle en voi tehdä mitään ennen hammaslääkärin kanssa jutustelua, joten se saa jäädä omaan arvoonsa. Hyvän mielen tekee myös tuo jumalaisen kaunis lumikerroksella varustettu maailma sekä se, miten iloinen Nemo on päästessään vapaana pomppimaan pienten kinosten keskelle lemppari riehumislelunsa kanssa. Toinen on ihan haltioissaan loikkiessaan melkein itsensä korkuisessa puuterilumimeressä, ja siellä se äskenkin temusi itsensä aivan uuvuksiin. Koiran vilpitön onni on näemmä tarttuvaa sorttia, sillä sitä menoa katsellessa ja itsekin hupsutellessa mukana hangessa möyrien löysi jonkinsortin sisäisen rauhan. Tässä huomaa Samuel Butlerin suusta päässeen lausahduksen olevan totisinta totta: "Koiran tuoma suuri ilo on siinä, että ihminen saa olla hölmö sen seurassa, eikä se toru vaan hassuttelee itsekin."


Kovaa vauhtia lähestyvä joulukin saa varsin kutkuttavia tuntemuksia aikaan. En ole ehtinyt viime aikoina juurikaan edes ajatella koko asiaa, vaan vasta tänä aamuna tajusin jouluun olevan enää vaivaiset kuusi viikkoa. Ja vaikka yleensä olen liputtanut enimmäkseen joulunalusajan puolesta, niin tänä vuonna taidankin odottaa enemmän itse joulua. Vaikka joulun fiilistely etukäteen on parasta ikinä, mutta nyt sitä vaan odottaa joulurauhan julistamisen katsomista telkkarista glögimuki käpälissä kera tuntemuksen, että kaikki on tehty ja on täydellinen lupa levätä tekemättä mitään ainakin seuraavat kolme päivää. Vain nauttia joulun tuoksuista, hyvästä safkasta ja viinistä, sekä jännätä mitä kukin tykkää keksimistäni lahjoista. Sitä vaan saanee hermoilla ensin, että saako pääparkani ylipäänsä pähkäiltyä mitään kivaa paketteihin käärittävää, mutta onneksi h-hetkeen on vielä jonkin verran aikaa. Tälle välille tästä päivästä jouluun pitänee vain kehitellä jonkin sortin mieltä puhdistava ja rauhoittava joogaharrastus, jotta hermot pysyvät kurissa eivätkä enää edes meinaa päästä sinne romahtamisen partaalle. Vielä kun on paljonpaljonpaaaaaaaaljon työtä ja uurastusta tiedossa näille tuleville viikoille.


2 kommenttia

  1. Ihastuin sun blogiin niin paljon, että oli pakko liittyä lukijaksi. Upeita kuvia ja oot tosi kaunis! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tuhannesti näistä kauniista sanoista! :-)

      Poista

Sisällön tarjoaa Blogger.