2,5 vuotta sitten

19.3.2017

2,5 vuotta sitten mun maailma mullistui täysin. Elämääni saapui noin kilon painoisessa ja karvaisessa paketissa niin paljon rakkautta ja iloa, sekä myös vastuuta ja vähän huoltakin. Ensimmäisen oman koiran hankkiminen oli suurin ja varmasti myös vaikein tekemäni päätös, mutta yhtä ainuttakaan sekuntia en kadu. Nemo on elämäni valopilkku. Se pieni rakkaus, joka saa mut jokaikinen aamu hymyilemään ja tuntemaan itseni maailman onnellisimmaksi ainoastaan heilauttamalla vähän häntäänsä. Nemosta on tullut näiden parin vuoden aikana niin korvaamattoman tärkeä, etten enää osaisi edes elää ilman sitä pientä hupsua.


Ihaninta koskaan on koirasta huokuva täysin vilpitön rakkaus ja kiintymys. Eilen aamulla havahduin siihen, että Nemo seisoi sängynlaitaa vasten ilmeisesti haluten viereen köllimään. Olin kuitenkin vielä niin uninen, etten kyennyt muuta kuin tipauttamaan käteni lattialle ja vähän rapsuttamaan poikaa. Ei ilmeisesti riittänyt, vaan pienet askeleet kuuluivat matkaavan sängyn toiselle puolelle poikaystäväni luo. Tämä oli näemmä jo herännyt ja räpläsi parhaillaan puhelintaan, joten Nemo koki tilaisuutensa tulleen ja pyysi vähän jeesiä kun musta ei ollut mihinkään. Anelu tuotti tulosta ja pojat pääsi vaihtamaan aamuhalit keskenään. Pian kuitenkin tunsin tassut selässäni, joka oli suuntautuneena sängyn keskustaa päin ja naama oli näin ollen laidan puolella, ja niin Nemo kampesi itsensä ylitseni kainalooni. Voi sitä pusujen ja kiehnäämisen määrää. Onko suloisempaa tapaa herätä, kun toinen ikionnellisena tulee toivottamaan hyvät huomenet. Pusuhetken jälkeen Nemo liimautui vielä hetkeksi niin kiinni muhun kuin vain ikinä pääsi, ja ilmeisesti veti siinä vielä pienet torkut puoliksi peittoni alla. En tehnyt sen vartin aikana mitään muuta kuin katselin ja silittelin sitä karvaturria miettien, että miten ihmeessä olen niin onnekas ja saan pitää moista pientä olentoa vieressäni. Tai ylipäänsä, että miten juuri Nemo oli silloin 7 viikon ikäisenä vielä vauvakodissa asuessaan pentueesta se tyyppi, joka tuijotti mua ilme värähtämättä, kun pidin sen veljeä sylissäni, ja juoksi salamana luokseni sylittelyn loputtua. Valinta oli sillä selvä, Nemo näköjään on meidän koira.


Nemo rakastaa luonnossa liikkumista ihan satasella. Vaikka se pieni kaveri onkin, ei se silti jää ollenkaan jälkeen isojen koirien kanssa yhdessä lenkkeillessä. Kerran itseasiassa käytin samaan aikaan kävelyllä vanhempieni samojedin, siskoni vähän ylikokoiseksi venähtäneen shetlanninlammaskoiran sekä Nemon, ja pikkupoikahan oli valtaosan lenkistä siellä porukan etunenässä tallaamassa eteenpäin. Heitettiin varmaan joku vähän alta neljän kilsan setti, eikä askel alkanut missään vaiheessa painaa kenelläkään koko porukasta. Leikittiin itseasiassa jälkeenpäin vielä pallollakin ihan hyvä tovi, eikä Nemo vielä siinäkään vaiheessa alkanut osoittaa väsähtämisen merkkejä. Hauskaa on se, että olin aikoinani tosi huono menemään ulos ja varsinkin talvella en pistänyt nenääni pihalle ellei ollut aivan pakko, mutta nykyään sitä lähtee ulos enemmän kuin mielellään. Kun koirasta näkee selkeästi sen nauttivan ulkoilusta, oppii itsekin pitämään siitä puuhasta jo pelkästään siksi, että se tekee toisen iloiseksi. 

Jos jotakin Nemo on elämääni tuonut, niin paljon naurua ja hymyä. Jo pelkällä olemassaolollaan Nemo tekee musta superonnellisen, ja ihan hirvittää ajatella kuinka tyhjää ja sisällötöntä elämäni olisikaan ilman tuota murua. Hyvänä esimerkkinä voidaan pitää Nemon ruokalepoja. Meillä on selkeä aamurutiini - ensin heti herättyä lenkki, oman aamupalan syönnin jälkeen menen kahvikupin kanssa olkkariin leikkittämään poikaa pallolla, ja viimeiseltään annan Nemollekin aamupalan. Syömisen jälkeen lempparipallo unohtuu ja pehmolelut on silloin se juttu. Pirteänä ollessaan Nemo haluaa leikkiä aina pallolla, mutta ruoan jälkeen ja illalla väsyneenä se nappaa jonkin pehmolelun hampaisiinsa ja kellahtaa lelu suussa kyljelleen pötköttämään. Aina. Mua edelleen joka aamu  ja ilta liikuttaa tuo tapa, koska Nemo on vaan tällöin maailman suloisin näky. (ei sillä, etteikö se olisi muutenkin)


Ihanin ääni jonka tiedän, on Nemon pienten tassujen töpöttely puulattialla, sekä kuinka toinen illalla pitkän päivän jälkeen raahautuu sängyn alle ja tuhahtaa. Nämä ovat niitä ääniä, jotka tekevät tästä asunnosta kodin. Ääniä, joita rakastan yli kaiken, ja jotka kuullessa hymy ilmestyy aina kasvoille. Kiitos muru, että olet olemassa ja just mun koira

12 kommenttia

  1. Aivain ihanat kuvat oot ottanu! Koirat on kyl yks maailman paras asia. Ite asun nyt omassa asunnossa ja koiraa ei oo. Mulla on ollu koko elämäni ajan koira ja tuntuu ihanalta kun ei tarvii miettiä ulos vientiä tai muutakaan vastuuta mitä siitä tulee, mut kaipaan kyl välillä sitä äidin luona asuvaa karvavauvaa ja mietin koko ajan oman ostamista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Sulla on ihan sama juttu menossa kuin mulla aikoinaan - lapsuudenkodissa meillä oli ollut aina koiria, joten omaan kotiin muuttaessa olo oli toisaalta vapaa, koska velvoitteita ei ollut, mutta toisaalta taas tosi tyhjä. Kun koirien läsnäoloon on tottunut, ei ilman niitä enää halua olla :-D

      Poista
  2. voi ihana mikä postaus! koirat on rakkautta, oman ostan heti, kun valmistun ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitän :) Koirat ovat tosiaan puhdasta rakkautta ♥

      Poista
  3. Allekirjoitan aivan täysin! On nämä omat vaan jotain niin älyttömän rakasta, sempä takia meillekin tupsahtanut jo kaksi ja lisää olisi kovasti toiveissa mutta ei kyllä vielä hetkeen realistisesti toteutettavissa x)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha itse taas allekirjoitan sun sanoman :-D Olisi huipuinta ikinä hankkia Nemolle kaveri jos toinenkin, mutta talouden puolesta nyt vaan ei ehkä ole ihan paras aika. Ehkä vielä joku kaunis päivä meidän molempien perheet pystyy lisääntymään neljän tassun verran ;-)

      Poista
  4. Lemmikit tuo oikeasti iloa (ja paljon myös huolta, joskus jopa ketutusta) elämään! Meillä on viisi kissaa, joista yksi aamuisin tulee naukumaan makkarin oven taakse. Voi sitä riemua, kun avaan oven ja kahdessa sekunnissa murunen on jo meidän välissä pusuttelemassa miestä ja kuolaamassa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten suloinen kisse teillä onkaan :') Se on totta, että välillä lemmikeistä tulee huolta ja toisinaan niiden toimintatavat ärsyttääkin (Nemo esimerkiksi on vähintäänkin yhtä omapäinen kuin minä :-D), mutta niiden tuoma ilo ja onni kumoaa kehnommat hetket monen monituista kertaa ♥

      Poista
  5. Voi mikä ihana vauva! En kestä mikä pörrö ♥ Mä oon aina ollut ja tulen olemaankin henkeen ja vereen kissaihminen, mutta viime aikoina oon miettinyt miten ihana olisi tuollainen vähän toisenlainen karvakasa, ehkä juuri kun koirat kuitenkin näyttää sitä kiintymystään ihan eri tavalla kuin kissat :D tosi ihana teksti kyllä ♥♥♥

    Sanna / pannariblogi.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nemo on maailman suloisin pikkukoira ♥ Kissat sekä koirat ovat aivan ihania otuksia molemmat, mutta koirissa parasta on juurikin seurallisuus ja niiden tapa osoittaa rakkautta. Kissoistakin löytyy toki sellaisia sylimaakareita, mutta useimmat yksilöt ovat vähän turhan itsenäisiä mun makuun :D

      Poista
  6. Oi että, onpa tosi suloisia kuvia hauvasta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nemo sekä minä kiitämme :)

      Poista

Sisällön tarjoaa Blogger.