Ohi on 347

17.6.2016
Aika sanattomaksi vetää. Enkä oikeastaan tiedä mitä edes ajatella.
Olen ollut melkein vuoden verran armeijan "leskeyttämänä", kuten tapana lienee tällä termillä asia ilmaista. Matkan varrella on ollut paljon surkuttelua, ärsytystä ja epätoivoa, mutta samalla vapauden tunnetta, iloa ja onnea. Viime heinäkuun alusta tähän päivään saakka tunteiden vuoristorata on siis kaahannut niin korkealle yläilmoihin kuin tehnyt jyrkkiä ja rajuja laskuja takaisin kohti maankamaraa. Ja vasta nyt tajusin, että en ole oikeastaan käsitellyt näitä tuntemuksia missään määrin tehokkaasti - kuten esimerkiksi kirjoittamalla, joka on aina ollut itselleni se paras tapa ilmaista itseäni.

Muistan edelleen todella elävästi ne ensimmäiset viikot, kun tuo kaksilahkeiseni oli pakannut kimpsunsa ja kampsunsa ja lähtenyt pariksi viikoksi pois. Eihän me onneksi koskaan olla oltu se alati toisissaan kiinni nyhjäävä pariskunta, mutta takana kuitenkin oli tässä vaiheessa jo 4,5 vuotta yhteiseloa ja vuosi yhdessä asumista, niin lähdöstä aiheutunut isku oli aika kova. Vaikka olin asunut kotoa pois muuttamisen jälkeen vuoden ypöyksin poikaystävän satunnaisia yökyläilyä laskematta, niin oli silti todella outoa jäädä taas itsekseen. Olihan minulla toki Nemo seurana, mutta omineen nukkuminen oli kamalinta ikinä, ja safkaa tuli tehtyä aina liikaa kun oli kahdelle tottunut sitä vääntämään. Siitä puhumattakaan, kun ei ollut ketään kenen kanssa kasvotusten jakaa iltaisin päivän tapahtumat. 

Valehtelematta lokakuun loppuun asti kaikki oli aivan käsittämättömän kamalaa ja olin varma, ettei tästä selvitä järjissään. Kyllä vain, siltä se tuntui vaikka näin jälkikäteen pelkkä ajatuskin moisesta panikoinnista naurattaa. Marras-joulukuun aikana jotenkin päässäni vain loksahti palaset paikoilleen, että mitäpä jos vaikka "Yhyy vielä näin monta kuukautta edessä"-ajattelutavan sijaan toteaisi mieluummin miten monta kuukautta sentään on jo takanapäin. Ja samalla tajusin miten kierolla tavalla onkaan ihanaa, kun koko kämppä on aina arkisin ikiomaa valtakuntaa. Yöt saa nukkua kahdella peitolla ja tyynyllä vaikka poikittain koko sängyn leveydellä, eikä kukaan ole viemässä täkkejä pois omasta niskasta. (ellei sitten itse urpona potki niitä lattialle) Aamupalaksi, päivälliseksi, iltapalaksi tai miksi lie voi laittaa mitä ikinä mieli tekeekään ilman, että tarvitsee miettiä haluaisiko toinen osapuoli jotakin muuta safkaa. Kukaan muu ei ole koskemassa tavaroihin, joten sitä tietää tasan tarkkaan missä kohtaa kahvipurkki sijaitsee keittiön kaapissa, eikä jonkun asian hukassa olemisesta tarvitse kitistä toiselle kun tietää, että itse sen on kuitenkin jonnekin tunkenut. Parasta koskaan kuitenkin ehkä on, kun kotona saa olla juuri se oma maailman retardein itsensä, jota kukaan selväjärkinen ei katselisi puolta minuuttia kauempaa. Koiran kummistuneita katseita lukuunottamatta voi huoletta vetää laulaen menemään samaan aikaan, kun villisti tanssien moppaa lattiaa, kotijumppailla ja epätoivoisesti puhisten koittaa pystyä tekemään ne viimeisetkin liikkeet, jotka saavat oman olemuksen näyttämään lähinnä kuivalla maalla sätkivältä kalalta, sekä rauhassa röhnöttää sohvalla katsoen Netflixiä koko päivän potematta huonoa omatuntoa toisen "Vieläkö sie makaat siellä?!"-ihmettelyistä. 

Kevään ja viimein kesän tullen olen osannut nauttia omineen oleskelusta täysillä ja melkein pelottaa, miten sopeuden taas kaksin elelyyn noin pidemmällä tähtäimellä katsoen. Alku toki varmasti menee onnellisuuden siivittämänä, kun saa sen oman otuksen takaisin kotiin ja iltaisin on kainalo, johon käpertyä turvaan. Koti- ja koirahommissakin apu varsinkin nyt on todella tarpeen, kun käpäläni kiukuttelee edelleen. Ja siis muutenkin tällä hetkellä on ihan extreme-kutkuttavaa ajatella, ettei tarvitse enää olla yksin, vaikka siitä olen pitänytkin. Tiettyyn rajaan asti siitäkin vaan saa tarpeekseen, ja varsinkin viimeisten aamujen kohdalla on alkanut tehdä tiukkaa. Syksyyn asti zoomaillessa jännitys vasta iskeekin, että miten nimenomaan arki kaikkine töineen ja kouluineen lähtee sujumaan. Kiireisimpään aikaan tenttien ja koulutöiden parissa olen kireä kuin viulunkieli ja olenkin ikionnellinen, ettei poikaystäväni ole tarvinnut ainakaan ensimmäisenä lukuvuotena katsella minua tällöin kuin viikonloppuisin. Samaten niinkin huvittava asia kuin ruokailu pohdituttaa. Omineen ollessa on hienosti ollut aikaa ja mahdollisuus tutustua enemmän kokonaan kasvipohjaiseen ruokavalioon, jonka olen kokenut itselleni parhaaksi vaihtoehdoksi ja näille sijoilleni meinasin jäädäkin. Herrani taasen ei pidä kasvispöperöstä yhtään, vaikka pirun maukasta siitä saankin aikaan, joten päivällisprobleemilta ei varmana tulla välttymään. Tämä sentään on onneksi vain sovittelukysymys, vaikka päänvaivaa tuottaakin millä toisen ravitsee milläkin kertaa, jos kauppareissu kalahtaa kokonaan omalle vastuulle.


Yhteistä polkua me ollaan tosissaan tallattu heinäkuussa jo viiden ja puolen vuoden ajan ja voin sanoa, että kokonaisuudessaan intti on tehnyt meille pelkästään hyvää. Itse ainakin voin rehellisesti sanoa oppineeni arvostamaan toista paljon enemmän, vaikka missään kohtaan tuo tyyppi ei ole itsestäänselvyys ollutkaan. Toista kun on nähnyt vain viikonloppuisin jos silloinkaan, niin sitä ymmärtää aivan eri tavalla miten mahtavaa yhdessäolo onkaan. Silti en vaihtaisi päivääkään tästä kuluneesta vuodesta pois, koska se on kasvattanut niin meitä yhdessä kuin myös itseänikin yksilönä todella paljon. Toisessa osaa keskittyä entistä enemmän niihin hyviin kuin huonoihin puoliin, ja omalla kohdalla voin sanoa itsenäistyneeni tänä aikana hurjasti aiempaan verrattuna. Malttamattomuutta silti on ilmassa - vielä pitäisi päivä odotella, että herrani palaa inttiporukkansa kanssa viettämältä tj0-mökkireissulta. Tuleva vuorokausi tosin menee vaikka päällään seisten, onhan tässä näitä hengissä selvittyjä aamuja takana jo ihan hyvä määrä.

6 kommenttia

  1. Voi että, ihana postaus! Mun kaverikin sai oman poikaystävänsä kotiin ja mun serkku pääsee pois vuoden jälkeen. Poikaystäväni on mua viis vuotta vanhempi, joten mun ei tarvi tuota kokea, mutta uskon että se tekis ihan hyvääkin! Tosin, meen nyt syksyllä opiskelemaan ja silloin tullaan näkemään harvemmin kuin nyt, joten saa nähdä mitä se sitten tekee meille - toivon tietenkin, että se välimatka vaan vahventais suhdetta! :--)

    http://olderthanyesterday.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitän kehuista! Harvemmin näkeminen kumppanin kanssa syystä taikka toisesta osaa tosissaan olla rankkaa - oli sitten kyseessä intti, koulu, työ tai jokin muu. Tsemppiä teille kovasti ja toivotaan todella, että suhteenne vaan vahvistuisi tästä kokemuksesta :) Sitä kun ei näe alati toista, niin osaa nauttia niistä vähäisemmistä yhteisistä hetkistä ihan eri tavalla!

      Poista
  2. Vautsivau, kokemuksen rintaäänellä voin sano ettei toi 347 oo mikään ihan helppo homma. :P Oma poikaystäväni oli 2015 tammikuusta joulukuuhun intissä, joten toi vuoristoratavertaus oli kuin omasta suusta :D Joo muistan, että myös aloin jossain vaiheessa ajattelemaan niinpäin, että kuinka monesta aamusta on jo selvitty, ja se kyllä auttoi jaksamaan niiden huonojen fiilisten läpi. Kummasti se vuosikin vierähtää,vaikka pitkä aika onkin :)

    Toivottavasti saatte sumplittua nuo arjenjutut molemmille sopiviksi!: heh sun pitää pikkuhiljaa, ruoka kerrallaan, tutustuttaa poikaystäväsi kasvisruokien maailmaan :D
    Hatun nosto sulle vielä, sillä inttilesken (hyi mikä sana) osa ei oo aina helppo :)

    http://anskisss.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siellä siis toinen kumarruksen arvoisen suorituksen kokenut! :) Taival ei tosiaankaan ole helppo, mutta sinänsä onneksi ajalla on tapana viipottaa eteenpäin varsin vinhaa tahtia.

      Eiköhän tämä arki tästä pikkuhiljaa lähde ihan sulavasti rullaamaan, ainakin toivotaan näin. Kasvissafkaa olen tuota otusta pyytänyt kyllä säännöllisin väliajoin edes maistamaan, ja lähes poikkeuksetta olen kuullut "Noh, on tää nyt ihan hyvää"-toteamuksen. Toivoa satunnaisille kasvispäiville lienee vielä olemassa :D

      Poista
  3. Olipa kiva päästä lukemaan jonkun muunkin kokemuksia "inttileskeydestä". Samoja fiiliksiä olen myös itse kokenut kuluneen vuoden aikana :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtava homma, jos lukemasi viihdytti ja tekstiin pystyi samaistumaan :)

      Poista

Sisällön tarjoaa Blogger.